Pelaaminen on virtuaalimatkailua parhaimmillaan
Pandemian alkuaikoina näkyi paljon erilaisia artikkeleita virtuaalimatkoista elokuvien ja videoretkien muodossa. Itsestäni ne eivät kuitenkaan tuota samanlaista siellä olemisen tuntua kuin hyvät kirjat – tai tietokonepelit. Kirjoissa oma mielikuvitus täydentää puuttuvan visuaalisuuden ja peleissä taas maailmassa liikkuminen ja sen kanssa vuorovaikuttaminen saa paikat tuntumaan elävämmiltä kuin elokuvia katsoessa. Tästä syystä pelaaminen on virtuaalimatkailua parhaimmillaan. Matkustaminen ei onneksi tällä hetkellä ole yhtä rajoitettua kuin keväällä 2020, mutta monet maat pysyvät yhä suljettuina turismilta. Esimerkiksi Japani. Japanin kaipuutani helpottaakseni tutustuin talvella Yakuza-pelisarjaan sen uusimman Yakuza Like a Dragon-pelin myötä. Olen pelannut vaihtelevasti teini-iästä asti. Välillä kuluu jopa vuosia niin, ettei pelaaminen kiinnosta, mutta epäsäännöllisin väliajoin joku peli aina innostaa kokeilemaan. En niinkään välitä itseni haastamisesta vaikeilla taisteluilla, vaan arvostan hyvää tarinaa ja mukaansatempaavaa maailmaa. Alla on muutamia esimerkkejä peleistä, jotka ovat Yakuzan lisäksi tarjonneet pientä lievitystä kaukokaipuuseen.
Yakuza – virtuaalimatka Japaniin
Nimensä mukaisesti Yakuza-pelisarja kertoo Japanin rikollisliigasta, tosin hyvin romantisoidusti, sillä päähenkilöt tuntuvat olevan erittäin puhdassydämisiä ihmisiä, jotka paheksuvat syvästi muiden Yakuzoiden “epäherrasmiesmäisiä” toimia. Suurin osa sarjan osista on mätkintää, mutta viimeisin osa on vaihtanut taistelun vuoropohjaiseen, mikä tarkoittaa, että sitä on helppo pelata viinilasi kädessä. Myös muiden osien kanssa kannattaa varata syötävää tai juotavaa välillä tunninkin pituisten rikosdraamaa muistuttavien välinäytösten ajaksi. Pelin suola onkin nimenomaan henkilöiden keskustelut, hölmöt sivutarinat ja melodramaattisuus, vaikka taisteluitakin löytyy lähes joka kadunkulmasta. Pelinä sarja on häpeilemättömän japanilainen kaikkine outouksineen ja maailma on rakennettu niin tarkasti, että peliä tosielämän Tokioon ja Osakaan vertaavia videoita ja artikkeleita löytyy monia.
Nykyajan suurkaupunkeihin liittyvien pelien lisäksi sarjasta löytyy kaksi historialliseen Kiotoon sijoittuvaa osaa. Näitä ei valitettavasti ole käännetty englanniksi, eikä julkaistu PC:lle. Haavenani onkin osata jossain vaiheessa japania niin hyvin, että voisin pelata ne emulaattorin avulla ja seikkailla kimonoiden ja samuraimiekkojen maailmassa.
Assassin’s Creed historiaa rakastaville
Ubisoftin Assassin’s Creed-pelisarjat pelit ovat juoneltaan ja osasta riippuen myös osittain pelattavuudeltaan höttöä, mutta tarjoavat upeita maisemia. Vai miltä kuulostaa hengaileminen San Marcolla renessanssiajan Venetsiassa ja Basilica di San Marcon katolle kiipeäminen tai vallankumousajan Pariisi? Aikanaan pelisarjan ensimmäinen lähi-itään sijoittunut peli oli pelimekaniikaltaan mullistava: käytännössä mitä tahansa pintaa pitkin voi kiivetä ja juoksennella kattoja pitkin sen sijaan, että pelaaja olisi rajoitettu tarkoin ennalta mietittyjä reittejä pitkin etenemiseen.
Viime vuosina Ubisoft on tajunnut itsekin, että suuri osa pelisarjan viehätystä on huolellisesti rakennetut historialliset maisemat (toki joitain pelillisiä vapauksia ottaen) ja uusimmasta Cleopatran Egyptiin, spartalaissotien Kreikkaan ja viikien Englantiin liittyvistä osista löytyykin väkivallattomat koululaisille suunnatut Discovery Tour-opetusversiot, joissa pelaaja voi maailman keskellä kulkiessaan oppia esimerkiksi muumioiden palsamoinnista.
Hitman – salamurhia lumoavissa maisemissa
Vuonna 2016 uudelleen käynnistynyt Hitman-pelisarja vie kauniisiin maisemiin kuvitteellisesta Italian rannikkokaupungista Marokon Marrakechiin. Vaikka pelin tavoitteena on pahojen huumekauppiaiden ja muiden ikävien ihmisten murhaaminen, ei suurimmassa osassa kenttiä kukaan pakota edistämään tavoitetta millään tavoin, vaan pelaaja on vapaa kulkemaan Marrakechin tai Mumbain ihmisvilinässä tai nauttimaan maisemista argentiinalaisella viinitilalla.
Assassin’s Creediin verrattuna Hitmanin maailmat ovat pieniä, eikä rakennuksia pitkin pääse rajoittamattomasti kiipeilemään. Kokemus onkin tämän myötä enemmän rauhallista kävelyä paikasta toiseen ja eri paikkojen tunnelmasta nauttimista. Pientä miinusta tosin täytyy sarjalle antaa siitä, ettei esimerkiksi Marrakechissä tunnu kuulevan paikallisia kieliä, mikä osaltaan syö immersiota.
The Last Express – menneen ajan junamatkailun loistoa
Yhtenä unelmistani on matkustaa jonain päivänä Idän pikajunan kyydissä. Paitsi että nykyinen Venice Simplon Orient Express on hävyttömän kallis jo yhden yönkin matkalle, se ei valitettavasti tarjoa yhtämittaista matkan tekoa Istanbulista Pariisiin ilman hotelliöitä. 90-luvulla julkaistu seikkailupeli The Last Express tarjoaa huomattavasti halvemman tavan saada maistiaisen legendaarisesta Idän pikajunasta. Pelin tarina kertoo nimensä mukaisesti viimeisestä junamatkasta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Pelimekaniikka on varsin omalaatuinen: tapahtumat, kuten muiden junamatkustajien keskustelut etenevät ajan kuluessa riippumatta siitä, onko pelaaja paikalla niitä kuulemassa. Tämä aiheuttaa toisaalta pelkoa epäonnistumisesta (tosin koska kyseessä on peli, aikaa voi umpikujaan joutuessaan kelata taaksepäin), toisaalta vahvan junassa olemisen kokemuksen, kun tapahtumat kaikilta osin olekaan pelaajasta riippuvaisia.
Jos Hitmanin kohdalla valitin paikallisten kielten puutteesta, samaa ei voi sanoa The Last Expressistä. Oleellinen osa peliä on erimaalaisten matkustajien puhe ja pelattavan henkilön kielitaito. Venäläiset siis puhuvat venäjää ja pelihenkilö ymmärtää siitä osan, kun taas serbien puheesta menee kaikki ohi. Itselleni kieltenopiskelusta innostuneena tämä luo oman viehätyksensä, kun saan samalla testata omaa kuullunymmärtämistäni. Lisäpisteitä pelille myös siitä, että siinä kuulla César Franckin A-duurisonaatti viululle ja pianolle animoidun konsertin muodossa. Mikäli teos ei ole tuttu, suosittelen kuuntelemaan sen vaikkapa Christian Ferraksen soittamana.
